Ensin oli kuvat sitten tuli kukat

Pohdin vuosia ja taas vuosia, lähtisinkö jakamaan ajatuksia ja kuvia omasta intohimoisesta ja välillä hieman hulluuden piirteitä sisältävästä harrastuksestani. Tämä talvi on ollut poikkeuksellisen pitkä - meidän vyöhykkeellä pysyvä lumi satoi  jo lokakuun lopulla ja paksu valkoinen peite makoilee yhä kaikkien kasvien päällä. Tarvitaan puutarhaterapiaa pihapuuhien sijaan! Tässä siis hyvä hetki ja momentum aloittaa blogin kirjoitus, kaivella hieman vanhoja kuvia esiin ja muistella kesän kauneutta. 

Intohimoni puutarhapuuhiin ei ole tullut minulle äidin maidosta tai syttynyt nuoruusvuosina. Se on tullut elämääni pikkuhiljaa ja puhjennut villeimpään kukkaan vasta keski-iän kynnyksellä. Ensin tuli kuvat. 

Nuorena aikuisena innostuin valokuvauksesta ja tapani mukaan hyppäsin siihen täysillä mukaan: rahaa upposi välinehankintoihin enemmän kuin lapsiperheen arki olisi sallinut, aika meni valokuvausopintoihin muun työn ohessa ja loppu vapaa-aika kului kuvaillessa milloin mitäkin.

Valokuvausopintojen loppuvaiheessa piti pohtia ensimmäisen näyttelyn teemaa ja sisältöä - lieneekö kohtalo että tartuin pöydällä komeilevaan tulppaanikimppuun ja ryhdyin miettimään erilaisia kuvauskulmia sekä valoa. Lopulta kukat päätyivät kuvauspöydälle, mustalle pinnalle, ilman varsia satunnaiseen rykelmään, valoa vain niukalti. Pidin lopputuloksen yksinkertaisuudesta ja jatkoin teeman äärellä - ensimmäisen näyttelyn aihepiiriä ei siis tarvitse arvuutella.

Tästä matka on jatkunut kahden pihayritelmän ja lukuisien kuvien kautta nykyiseen kotiimme ja puolen hehtaarin pihaan, jossa tavoitteena on peittää kaikki neliöt kukkapenkeillä, yrttimailla, hyötytarhoilla, poluilla ja oleskelualueilla. Valmista ei tule varmasti koskaan mutta vuosi vuodelta ja askel askeleelta olen lähempänä jotain asettamistani tavoitteista, joita on lukuisia.